Kuudes päivä oli helpompi. Ärsyttävyys ei enää vaivannut niin paljon kuin aiemmin mutta edelleen ajatus siitä, että pitää olla jakamassa tekemisiään, vaikuttaa negatiivisesti tunnetiloihin. Olisin voinut kuvitella että tähän mennessä tästä olisi jo tullut jonkinlainen rutiini päiviin mutta ei. Edelleen helposti unohtuu jakaa tapahtumia tai sitten se se tapahtuu jotenkin jälkikäteen. Myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa se tuntuu hyvinkin nololta ja huomaa että muut ärsyyntyvät tai kokevat sen turhauttavana kun joutuu odottamaan sitä, että saa huomion kun toinen räplää puhelimensa kanssa. En osaa tehdä jakamista ja keskustella muiden kanssa vielä samaan aikaan, joten tämänkin takia päivittäminen ei onnistu niin usein kuin ilmeisesti kuitenkin pitäisi.

Myötähäpeä itseään kohtaan on edelleen korkea. On se typerää hommaa ja ihmettelen edelleen ketä oikeasti kiinnostaa? Myös ajan löytäminen siihen, on edelleen itselleni mysteeri. Mistä muut löytävät sen ajan siihen? Vai onko muut vain niin paljon nopeampia toimissaan? En ymmärrä. Hämmentävää.

Iltaa kohden mielenkiinto jakamista kohtaan ei pysy yllä. Myös blogin kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselta iltaisin ja se onkin jäänyt seuraavalle päivälle, mikä tietysti on huono asia kun muistikuvat edellisestä päivästä ja illasta saattavat olla heikot. Helpointa jakaminen on, kun ympärillä on tarpeeksi virikkeitä ja tapahtumia, jolloin ei tarvitse tehdä asiaa olemattomista asioista. Mutta en vieläkään osaa jakaa jokaista vessareissua tai kahvin juontia. Ei saakeli, onneksi tämä helvetin tulessa eläminen loppuu pian. Yritetään vielä sinnitellä mutta kyllä tästä tuskainen taival muodostuu. Armoa ei näy.