Luojan kiitos viimeinen päivä on koittanut. Voin kyllä rehellisesti sanoa olevani helpottunut siitä, ettei enää ole velvollisuuksia asiaa kohtaan vaan voi palata normaaliin päivärutiiniin. Sosiaaliset verkostot ovat tuoneet esiin huolestuneisuutta että olenko menettänyt järkeni kun niin aktiivisesti jaan itsestäni. Täytyy kyllä olla samaa mieltä että mielenterveys tässä on koetuksella ollut koko ajan. Ei tämä mitään normaalin ihmisen hommaa ole, roikkua jatkuvasti sosiaalisessa mediassa. Vai ovatko ne ihmiset niin yksinäisiä että heillä on aikaa tehdä sitä vai eivätkö heidän ystävät välitä siitä huomion puutteesta?

No, yritän vielä jaksaa tämän vihoviimeisen päivän ja kärsin hiljaa mielessäni.

Kuudes päivä oli helpompi. Ärsyttävyys ei enää vaivannut niin paljon kuin aiemmin mutta edelleen ajatus siitä, että pitää olla jakamassa tekemisiään, vaikuttaa negatiivisesti tunnetiloihin. Olisin voinut kuvitella että tähän mennessä tästä olisi jo tullut jonkinlainen rutiini päiviin mutta ei. Edelleen helposti unohtuu jakaa tapahtumia tai sitten se se tapahtuu jotenkin jälkikäteen. Myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa se tuntuu hyvinkin nololta ja huomaa että muut ärsyyntyvät tai kokevat sen turhauttavana kun joutuu odottamaan sitä, että saa huomion kun toinen räplää puhelimensa kanssa. En osaa tehdä jakamista ja keskustella muiden kanssa vielä samaan aikaan, joten tämänkin takia päivittäminen ei onnistu niin usein kuin ilmeisesti kuitenkin pitäisi.

Myötähäpeä itseään kohtaan on edelleen korkea. On se typerää hommaa ja ihmettelen edelleen ketä oikeasti kiinnostaa? Myös ajan löytäminen siihen, on edelleen itselleni mysteeri. Mistä muut löytävät sen ajan siihen? Vai onko muut vain niin paljon nopeampia toimissaan? En ymmärrä. Hämmentävää.

Iltaa kohden mielenkiinto jakamista kohtaan ei pysy yllä. Myös blogin kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselta iltaisin ja se onkin jäänyt seuraavalle päivälle, mikä tietysti on huono asia kun muistikuvat edellisestä päivästä ja illasta saattavat olla heikot. Helpointa jakaminen on, kun ympärillä on tarpeeksi virikkeitä ja tapahtumia, jolloin ei tarvitse tehdä asiaa olemattomista asioista. Mutta en vieläkään osaa jakaa jokaista vessareissua tai kahvin juontia. Ei saakeli, onneksi tämä helvetin tulessa eläminen loppuu pian. Yritetään vielä sinnitellä mutta kyllä tästä tuskainen taival muodostuu. Armoa ei näy.

Tänään en enää aamulla edes ajatellut asiaa. Tai ainakin ärsyyntymisleveli oli paljon alemmalla kuin aiemmilla aamuilla. Olen saanut edelleen kuulla että pitäisi päivittää vielä huomattavasti enemmän kuin aiemmin mutta tuntuu etten osaa edelleenkään tai kykene ilman suurta myötähäpeää itseäni kohtaan päivittää ihan joka pienestä asiasta. Mutta tähän ilmeisesti pitäisi pyrkiä. Ei helevetti soikoon. Pyritään siihen sitten.

Ei onnistunut.

Illan myötä tällainen turhanpäiväinen toiminto unohtuu ja muut ärsykkeet saavat ylivallan. Tuntuu nololta kesken sosiaalisen kanssakäymisen kaivaa puhelinta esiin ja ottaa kuvia ja kirjoitella päivityksiä. Ja itse asiassahan se on mielestäni erittäin töykeää ja epäkunnioittavaa muita kohtaan. Pohdiskelimme eilen että ovatko ne ihmiset, jotka päivityksiä laittavat kesken illanvieton itsestään ja muista, niin tehdäänkö se yhdessä ryhmänä? Kaikki katselevat yhtä ruutua ja yhdessä kirjoittavat yhteen päivitykseen vai onko kaikilla omat puhelimet yms. joilla jokainen tekee omaa juttuaan ja kaikki istuvat saman pöydän ääressä? Kummallista. Hämmentävää.

Edelleen päällimmäisenä tunteena on ärsytys ja vaivalloista turhuutta tuottavaa turhanpäiväistä ajanhukkaa. Myötähäpeä itseäni kohtaan vain syvenee. Sydämiä en enää ole suostunut käyttämään enkä ota itsestäni kuvia mielenterveydellisistä syistä. Ennaltaehkäisy.

Neljäs päivä oli edellistä helpompi. Aamut ovat edelleen hankalia kun ei oikeasti ole mitään asiaa. Eihän tässä mitään järkeä tunnu olevan kun pitää pakottaa itsensä tekemään kepistä asiaa.

Päivisin tapahtuu enemmän, joten on mistä jakaa muillekin. Edelleen olen hämmmentynyt pitäisikö lähes kaikkien päivitysten olla kuvallisia vai vain tekstipohjaisia. Jokseenkin tuntuu että kuvalliset saattavat kiinnostaa enemmän mutta toisaalta tuntuu että kommentteja tulee enemmän juurikin niihin epämääräisiin lyhyisiin lauseisiin. Jatkan tämän tutkimista vielä.

Törmäsin myös taas ongelmaan kuvan jakamisessa että pitää kysyä lupa kuvassa olijalta. 10-v olento ei lupaa tuntunut antavan ihan vain koska oli sillä päällä, no eihän sitä voi sitten laittaa. Huijattua saa, kun ottaa sen verran epäselvän kuvan josta ei tunnista ellei tiedä suhdetta kuvassa olijaan. Onkohan tuokaan nyt ihan moraalisesti hyväksyttävää...

Illalla oli ajatuksena vielä päivittää viimeinen hieno hetki mutta se unohtui sosiaalisen kanssakäymisen tohinassa. Eipä sinänsä harmita, muistinkin asian vasta seuraavana aamuna.

Mielenkiinto on yllättävästi pysynyt vielä yllä. Ajoittain edelleen ärsyttää suunnattomasti kun tulee tilmanteita, joista on "pakko" jakaa muille. Rasittavaa kaivaa se hemmetin puhelin taskusta ja asetella asiat niin, että niistä tulisi mahdollisimman visuaalisesti miellyttävä. Ja täytyy sanoa että siinä olen kyllä ihan paska. okeilen edelleen erilaisten kuvakollaasien tekemistä ja asettelen niihin mitä ihmeellisimpiä asetuksia sekä kehyksiä. Oikein itseäänkin oksettaa mutta täytyyhän se nyt tämäkin kokea. Ja hyvähän niitä erilaisia tunteita on tuntea, kokeepahan olevansa elossa.

Tämän blogin kirjoittaminen tuntuu myös ajoittain raskaalle, siihen kun pitäisi löytyä päivittäin aikaa. Sellaista ei oikein ylimääräistä tunne olevan tällä maailmalla jakaa meikäläiselle. Mutta..jatketaan edelleen yrittämistä ja parhaan tekemistä asiassa.

Tänään tuntui että päivittäminen ei enää ollut niin työn ja tuskan takana. Ehkä se johtui siitä että olin yksin eikä tarvinnut keskittyä muihin ihmisiin. Paikoittain päivittäminen tuntui jopa hauskalta mutta silti siitä täytyi koko ajan itseään muistuttaa. Aloin ymmärtämään hieman miksi jotkut sitä harrastavat. Sehän on kuitenkin kanssakäymistä muiden kanssa, mutta miten ihmeessä niillä on aikaa olla koko ajan kirjoittamassa?

Huomasin että mitä arkisempi päivitys, ei kovinkaan moni siihen jaksa reagoida. Suurimmat huomiot heräävät lyhyistä, ytimekkäistä ja hieman "mystisistä" sanomista. Ja varsinkin jos päivityksessä on virhe, siitä huomautetaan kirjoittajaa. Itse sain sen kokea mutta onneksi humoristisella tavalla. Iltaa kohden päivityksen muistaminen ja tarve edelleen hiipuu mutta laitan vielä hampaat irvessä jotakin.